Maaliskuu on edennyt hiukan yli puolenvälin ja jälleen yksi jääpallokausi on takana. Kuten vuosi sitten, myös tänä keväänä kausi päättyi punaiseen juhlaan HIFK:n nostaessa mestaruuspokaalia. Mistään paraatimarssista kohti kultaa ja kunniaa ei tällä kertaa kuitenkaan ollut kyse. Punapaitojen taivalta kuvaa pikemminkin vanha latinankielinen sanonta ”Per aspera ad astra” - Vaikeuksien kautta voittoon.

Takaiskujen talvi

Harva aavisti vielä talven koittaessa marraskuussa että IFK joutuisi pelaamaan koko kauden evakossa. Näin ikävästi kuitenkin kävi, sillä uusitun tekonurmen takia Brahen kenttä ei jäätynyt kunnolla. Kovan pakkastalven johdosta myöskään jään sulattaminen ja uusi jäädytysyritys eivät tulleet ajankohtaisiksi. Kotiottelut siirrettiin alusta alkaen Oulunkylään ja hiukan ennen joulua kerrottiin odotettu ja masentava uutinen: koko loppukausi pelataan Ogelissa.

Evakkoon joutumisella oli raskas vaikutus IFK:n kotiotteluiden yleisömääriin, tunnelmaan ja lipputuloihin. Matka Kallion kivitalojen keskeltä Pohjois-Helsingin metsikköön jäi monelta tekemättä ja näin katkesi myös se lupaava noususuhdanne, jossa stadilainen jääpallo on viime vuosina purjehtinut. Sen sijaan IFK:lle aiheutui tästä kaudesta tuntuvat taloudelliset tappiot. Myös pelaajat jäivät ikävöimään Brahiksen tunnelmaa ja puitteita, joihin kuuluivat kaiken muun hyvän lisäksi oma koppi ja paremmat harjoitusvuorot.

Jatkuvan vieraissa pelaamisen lisäksi IFK:n kautta leimasivat avainpelaajien loukkaantumiset. Viime kevään hahmoihin lukeutunut Teijo Laitinen joutui käytännössä pitämään välivuoden polvivamman takia. Maalitykki Lauri Söderström oli sivussa kaksi kuukautta kesken kiivaimman pelikauden, mutta toipui onneksi pudotuspeleihin. Ehkä eniten kolhuja kärsi kuitenkin IFK:n maalivahtiosasto. Pahimmillaan koko kolmikko oleskeli sairaslistalla, ja eniten runkosarjapelejä veskareista keräsikin joukkueenjohtaja Aimo Vainio!

Tahmea runkosarja

Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta pelit pelattiin säädetyssä järjestyksessä ja enimmäkseen hyvällä menestyksellä. Tämän kauden Bandyliigassa kärkinelikko (IFK, Kampparit, OLS, Narukerä) erottui selvästi edukseen jo hyvissä ajoin. Osoituksena tästä IFK menetti kyseisen ryhmän ulkopuolelle vain yhden pisteen: vieraissa ToPV:ta vastaan heti kauden alussa. Vaikka punapaitojen otteet eivät aina häikäisseet, puolustuspeli oli tiivistä ja maaleja iskettiin tarvittaessa hyvillä yksilösuorituksilla.

IFK:n hyökkäyspeli oli kaudella 2009-10 parhaimmillaan näyttävää ja monipuolista eikä ollut ihme, että ykkössija irtosi silloin sekä sarjassa että pudotuspeleissä. Ruotsiin siirtynyt Rolf Larsson sekä loukkaantumisesta kärsinyt Teijo Laitinen jättivät tässä suhteessa melkoisen aukon punapaitojen peliin. Onneksi vastuunkantajia kuitenkin löytyi. Esimerkiksi joukkueen kapteeni Janne Hauska nousi kentällä suurempaan rooliin kuin aikaisempina IFK-kausinaan. Todellinen yllätyskortti oli kuitenkin 20-vuotias hyökkääjätulokas Aku Ojanen, jonka huima vire tuntui vain paranevan kevättä kohden!

Punapaidat sinnittelivät runkosarjan läpi ilman sen suurempia kohokohtia. Talvea sävyttivät loukkaantumiset, vaatimattomat yleisömäärät sekä kovat pakkaset, jotka ajoittain saattoivat Oulunkylän tekojään heikkoon kuntoon. Kaikesta huolimatta IFK taisteli runkosarjan kärkipaikasta aina viimeisen viikonlopun otteluihin saakka. Ogelissa kärsitty tappio Kamppareille merkitsi stadilaisille putoamista kolmannelle sijalle, sillä tasapisteisiin päätynyt OLS oli pärjännyt keskinäisissä otteluissa paremmin.

Tie finaaliin

Näin oli runkosarja paketissa ja aika siirtyä tosipeleihin. Kärkinelikolle ensimmäinen play off -kierros tosin ei suurempia vaikeuksia tuottanut. IFK puhalsi Veiterän tieltään voitoin 2-0 maalierolla 21-6, ja muutkin sarjat menivät nopeasti poikki. Tämän jälkeen olikin edessä hiukan totisempi paikka sillä edellisen kevään finalistit kohtasivat nyt jo välierissä. Punaiset vastaan keltaiset, etelä vastaan pohjoinen, IFK vastaan OLS. Sarja avattiin keskiviikkoiltana 2.3. Ogelissa ja ottelun merkitystä korosti oululaisten kotikenttäetu, jonka myötä pelit päättyisivät joka tapauksessa Oulussa.

Aluksi kaikki näytti menevän IFK:n kannalta täysin penkin alle. OLS maalasi erikoistilanteista lähes murhaavalla teholla ja vajaan tunnin kohdalla tulostaululla ”komeilivat” lukemat 1-5. Mikään ei olisi ollut tässä tilanteessa helpompaa kuin antaa periksi, mikä samalla erittäin suurella todennäköisyydellä olisi merkinnyt koko sarjan kääntymistä OLS:lle. Mutta juuri vaikeimmalla hetkellä IFK vuosimallia 2010-11 näytti, mistä aineksista joukkue on tehty. Punapaidat uskoivat järkkymättä itseensä kääntäen tilanteen edukseen lähes uskomattomalla tavalla.

Aku Ojasen kaksi maalia nostattivat tunnelmaa ja kun IFK-ikoni Mika Mutikainen tasoitti ottelun varsinaisen peliajan lopulla, oli stadilaisilla jo valtit käsissään. Jatkoaika ei kuitenkaan tuonut lisämaaleja ja ratkaisu jouduttiin hakemaan rangaistuslyöntikilpailun kautta. Suureen rooliin nousi nyt IFK-veskari Harri ”Haba” Olbert kahdella loistotorjunnallaan. Punapaidoista neljäntenä laukaisuvuorossa ollut Lauri Söderström sai ratkaisun avaimet käsiinsä eikä ”Late” pettänyt. IFK:lle näin riemukas ja ennen kaikkea henkisesti tärkeä voitto. Ottelu jäi kauden viimeiseksi Ogelissa joten asiaan kuuluu, että tyytyväinen yleisö pääsi kotimatkalle vasta kello 22!

Sarja jatkui viikonloppuna Oulussa. Lauantaina IFK jäi jälleen nopeasti altavastaajan asemaan eikä pelin kääntäminen tällä kertaa onnistunut, vaan OLS vei voiton lukemin 7-3. Niinpä tarvittiin vielä kolmas ottelu seulomaan toinen finaalijoukkue; runkosarjan voittanut Kampparit oli jo kaatanut Narukerän suoraan kahdessa ottelussa. Sunnuntain ratkaisupelissä salama-alun saikin IFK ja päivän hahmoksi nousi kolme maalia viimeistellyt Aku Ojanen. Loppunumerot 2-5 ja punapaidat finaaliin kolmannen kerran peräkkäin!

Loppuottelun ennakkotunnelmia

Tänä vuonna palattiin vanhaan järjestelmään, jossa Suomen mestaruus ratkaistaan yhdessä ainoassa ottelussa. Pitkin loppukautta liikkui huhuja liiton päätöksestä peluuttaa finaali joka tapauksessa tekojäällä, minkä lisäksi Mikkelin Hänninkentän - Bandyliigan ainoan luonnonjään - pelikunto asetettiin toistuvasti kyseenalaiseksi. Onneksi kaikki spekulaatiot osoittautuivat tyhjäksi puheeksi ja jääpallokausi päättyi kuten sen pitääkin: loppuottelulla runkosarjan voittajan kotikentällä.

Kampparit oli lyönyt IFK:n molemmissa runkosarjan otteluissa ja sillä oli finaalissa kotietu. Asialla oli myös kääntöpuolensa, sillä kotikaupunkinsa silmien edessä pelanneilla mustapaidoilla oli kaikki paineet niskassaan ja hyvin vähän kokemusta vastaavasta tilanteesta. Joukkueen ainoat Suomen mestarit olivat Tommi Paajanen (HIFK 1998 ja 2010) sekä Tero Kumela (Botnia 1997). Oma lukunsa oli luonnollisesti joukkueen kapteeni Kimmo Huotelin, maailmanmestari ja nelinkertainen Ruotsin mestari Edsbyn IF:n riveissä.

Vierasjoukkueella ei vastaavaa ongelmaa ollut, sillä muutamaa tulokasta lukuunottamatta jokainen IFK-pelaaja oli juhlinut Suomen mestaruutta ainakin kerran aikaisemmin. Joukkue siis osasi odottaa mitä on Hänninhaudassa edessä, ja sama päti myös kannattajiin. Stadin Kingit ryhdistäytyivät viime hetkillä sen verran että Mikkeliin lähdettiin kahdella linja-autolla. Saavutus on hyvä ottaen huomioon, että useimmissa sarjapeleissä ”klacken” olisi mahtunut kahteen henkilöautoon…

Mestarit

Hänninkentän katsomoihin, lumikinoksiin, reunoille ja läheisille kaduille pakkkautuneet 2 860 katsojaa saivat vastinetta koko rahan edestä. Siitäkin huolimatta että finaali oli tyypillinen isojen panosten ottelu, jossa nähtiin enemmän tarkkaa peliä ja riskien välttelyä kuin säkenöivää jääpalloviihdettä. Kampparit oli lähes jatkuvasti enemmän tai vähemmän niskan päällä mutta IFK piti pintansa. Avausjaksolla osuivat lähes peräkkäin ensin punapaitojen Niclas Borenius ja sitten ex-IFK Antti Laine.

Toisen puoliajan alkuun toinen ex-IFK Tomi Hauska vei isännät johtoon melkoisen pujottelun päätteeksi ja punapaidat joutuivat takaa-ajajan asemaan. Tilanteet olivat vähissä kunnes kevään kuumin bandy-nimi, Kamppareiden kasvatti Aku Ojanen tasoitti varttitunnin ennen loppua. Seurasi jatkoaika joka olikin melkoista mikkeliläisten pommitusta. Harri Olbert piti IFK:ta pystyssä eivätkä mustapaidat kyenneet ratkaisemaan ottelua. Illan kulminaatiopiste nähtiin viisi minuuttia ennen jatkoajan loppua kun Kamppareille tuomittiin heppoisesti rangaistuslyönti. Mutta edes kaiken kokenut Kimmo Huotelin ei tällaisessa tilanteessa onnistunut, vaan ampui pallon ohi maalin.

Näin siirryttiin toistamiseen kymmenen päivän sisällä rangaistuslyöntikilpailuun ja nyt panoksena oli Suomen mestaruus. Tällä kertaa kaikki ennusmerkit olivat IFK:lle suotuisat. Mika Mutikainen, Janne Hauska ja Jari Hyttinen hoitivat oman osansa, kun taas Kamppareista onnistui vain ex-IFK Tero Kumela. Niinpä ratkaisevaan paikkaan neljäntenä laukojana luisteli jälleen punapaitojen Lauri Söderström. ”Laten” laukaus oli kullan arvoinen ja näin Hänninhauta räjähti punaiseen juhlaan!

Loppusanat

IFK voitti jääpallon Suomen mestaruuden nyt jo 16. kerran. Tällä lukemalla punapaidat siirtyivät kultamitalitilaston kärkipaikalle ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1919; tosin WP-35 on stadilaisten kanssa vielä tasalukemissa. Peräkkäiset mestaruudet miesten joukkuelajeissa ovat olleet IFK:lle muutenkin varsin harvinaista herkkua sotien jälkeisenä aikana. Vähintään tuplajuhlien makuun on päästy jääkiekossa 1969 ja 1970, käsipallossa 1965 ja 1966 sekä 1972-74, jääpallossa 1987 ja 1988 sekä nyt 2010 ja 2011.

Tämänvuotisen jääpallomestaruuden tekee erityiseksi joukkueen kohtaamat vaikeudet kauden aikana, joista kotikentän menettäminen oli epäilemättä suurin. Tällä kaudella IFK:lla ei myöskään ollut yleisön kannustuksen tuomaa 12. pelaajaa sillä Stadin Kingien osallistuminen jäi enimmäkseen vaisuksi. Pudotuspeleissä ratkaisuja haettiin pisimmän kaavan kautta kahdesti ja molemmilla kerroilla voittajaksi selviytyi IFK. Tämä osoittaa että joukkueella oli rutiinin lisäksi myös tarvittavaa voitontahtoa, jolla tiukoista paikoista selvittiin.

Vuoden 1998 mestaruuden jälkeen IFK:ta ei pitkään aikaan nähty loppuottelussa. Viimeisen viiden kauden aikana punapaidat ovat kuitenkin käytännössä jatkuvasti olleet mestaruustaistelussa mukana. Tuloksena kaksi hävittyä finaalia, yksi karsiutuminen puolivälierissä ja lopulta kaksi Suomen mestaruutta. Kolme vuotta IFK:n päävalmentajana toiminut Ari Kukkonen onkin saavuttanut lähes maksimituloksen punapaitojen peräsimessä, sillä ainoa naarmu kilvessä on finaalitappio OLS:lle parin kevään takaa.

Viisi pelaajaa on ollut punapaitojen mukana koko viimeisen viisivuotiskauden: Mika Mutikainen (Suomen mestari jo 1988!), Juha Laitinen (1998), Tommi Niittylä, Tomi Tasten ja Lauri Söderström. Samana ajanjaksona esim. Erik Hörhammer ja Niclas Borenius ovat puolestaan kasvaneet lupaavista junioreista joukkueen runkopelaajiksi. Tämän kauden suurin huutomerkki oli kuitenkin Aku Ojanen, joka nousi pudotuspelien parhaaksi maalintekijäksi. Ja viimevuotiseen tapaan IFK:n viimeisenä lukkona toimi Harri Olbert, Bandyliigan paras maalivahti.

Oman aikansa vaatineen kehitysprosessin myötä IFK oli keväällä 2010 pitkästä aikaa valmis voittamaan Suomen mestaruuden. Joukkueen otteista tämän kauden pudotuspeleissä heijastuikin voittamisen kulttuuri - eli jotakin, mitä olisi hyvä opettaa esimerkiksi IFK:n jääkiekkoilijoille… Urheilullisesta menestyksestä huolimatta jääpallokausi oli kuitenkin taloudellisesti raskas ja miinusmerkkinen loppusumma lienee euroissa viisinumeroinen. On siis toivottavaa että Helsingin kaupunki tulisi tässä asiassa IFK:ta vastaan. Ja vähintään yhtä toivottavaa on että jääpallo-IFK ensi kaudella pääsee takaisin sinne minne kuuluukin: Brahikselle!

- H.T.