Noin kello 11.04 aurinkoisena syyskuun aamuna tutun näköinen Töysän Linjan dösä kurvaa ohitseni pysähtyen tutulle paikalleen jalkakäytävän viereen. Fudiskauden viimeinen vierasreissu starttaa vajaan puolen tunnin kuluttua, mutta siitä huolimatta Kisiksen parkkiksella on vielä hiljaista. Liian hiljaista.
  
Kävelen dösän ohi, nyökkään tervehdykseksi spadduttelevalle kuskille ja alan kuikuilla galtseille päin. Puiden välistä olen erottavinani joitakin epäilyttävän tunnistettavan oloisia hahmoja levittämässä valkoisia banderolleja kalliolle. Noiden on pakko olla meikäläisiä. En jaksa lähteä urheilemaan usean kymmenen metrin mittaista taivalta kallion juurelle ja itse Tour de France -jyrkkyysluokan rinnettä, vaan jään sijoilleni dösän viereen. Tänne ne tulee kuitenkin. 
   

Porukkaa valuu pikku hiljaa, minuutti minuutilta paikalle yhä enemmän – yksittäin, pareittain, pienissä ja vähän isommissa ryhmissä. Tuttua läppää, tuttuja naamoja, hienoja miehiä ja hienoja naisia. Tällä kertaa uusia naamoja ei näy, valitettavasti. Saan kuitenkin kuulla, että dösä on myyty täyteen. Vähitellen jengi alkaa siirtyä dösään varailemaan paikkoja ja osa vetää vielä viimeiset, hätäiset röökit – edessä on pitkä matka itärajalle. 
   

Motari vaihtuu maantieksi, peltomaisemat metsiksi (vaihtuakseen taas kohta pelloiksi ja metsiksi ja pelloiksi ja metsiksi ja…), Pete Doherty ja The Libertines Joe Strummeriin ja The Clashiin. Spekuloin muutaman Kingin kanssa ensi kauden valmentajasta, mahdollisesti pois lähtevistä ja ehkä hyvinkin meille jäävistä pelaajista. Osalle jengistä maistuu matkan kuluessa myös muugen. Määränpään lähestyessä aletaan viilata uusia chantteja matsikuntoon. 
   

Kimpisen urheilupuistossa dösämme ottavat vastaan paikalliset keltaliivifasistit sekä ensiarvoisen tärkeää työtehtävää suorittava poliisipartio. Virkavallan läsnäolo saa oloni turvalliseksi, ja uskallan siirtyä kohti katsomotiloja. Lipunmyyntipisteen sivuutettuani paikallinen barbaari jokeltaa minulle käsittämättömältä kuulostavaa murretta, jonka sisällön lopulta käsitän koskevan vierasjoukkueen kannattajille varattua katsomonosaa. Ilmeisesti Etelä-Karjalan ”finest” on rankannut ottelun high risk -kategoriaan. Arvioin paikalla olevan noin viisi kotijoukkueen kannattajaa. Otteluohjelman virkaa toimittavasta aanelosesta käy ilmi, ettei venäläisomistuksessa ja -valmennuksessa olevien Rakuunoiden kokoonpanossa ole ainoatakaan suomalaispelaajaa.

Ennen matsin alkua vieraskatsomosta tehdään astetta kodikkaampi ripustamalla kaiteisiin yllämainitut bannikset, joiden viesti on tällä kertaa osoitettu jo legendan asemaan kohonneelle tanssivalle topparillemme: WE LOVE YOU JIMBI – THIS IS YOUR HOME. Kingit tahtovat nauravan nigerialaisen jatkavan jengissä myös ensi kaudella. Ja sitä seuraavalla.

 
Breno käynnistyy, matsi alkaa, Punainen painostaa. Uudet chantit osoittavat debyytissään toimivuutensa:
    

IFK, oi IFK

Sydämeni aina sinun on

IFK, oi IFK

Sua ikuisesti rakastan… 

Helsingin IFK

Mitään kauniimpaa ei oo

Meille on vain yksi, aina IFK

Mitään kauniimpaa ei oo 
   

Kesken kaiken huomaan itsestäni parin metrin päässä brenottavan Kingin kaatuvan ja kolauttavan päänsä katsomon seinään. Etumatkastani huolimatta Nukkumatti ehtii paikalle ennen allekirjoittanutta, mutta tilanteessa ei näytä olevan hengenvaaraa. Uinahtaneella sankarillamme on päässään kuitenkin pahan näköinen haava, jota paikkailemaan saapuu poikkeuksellisesta maalivahdinnumerostaan tunnettu poikkeuksellisen hieno mies sekä hieman tätä myöhemmin ambulanssihenkilökunta. Tasapainorajoitteinen toverimme liittyy myöhemmin takaisin joukkoomme toisella puoliajalla. Loppu hyvin, kaikki hyvin.
   

Itse peli on kentällä IFK:n hallintaa, katsomossa ylivoimaa. Kotiyleisöstä ei kuulu edes sitä kuuluisaa tuulipukujen kahinaa, joten ainoa haaste onkin jemmata katsomoon salakuljetetut muugenit virkaintoisilta järjestyksenvalvojilta. Vinkki Lappeenrantaan matkustavalle groundhopperille: katsomotupakointi saattaa paikallisten keltaliivien oikeudentajun mukaan olla poliisiasia.
 

Puoliajalle mennään shokkilukemissa 1-0. Kutosdiffatasoisen kotijoukkueen pelaajat siirtyvät pukuhuoneeseensa vieraskatsomon alapuolelta, muistaen toki provosoida IFK-kannattajia ohi marssiessaan. Viisumikeinottelijat ovat ymmärrettävästi tohkeissaan, kun heidän kotiottelussaan käy kerrankin yleisöä. Toiselle puoliajalle on pakko skarpata huomattavasti, sillä näille slobopelleille ei VOI hävitä! 
   

Jälkimmäinen kolmevarttinen on murhaa kentällä ja juhlaa katsomossa itärajalle matkanneen leegiomme nostaessa punapaitaisen joukkueen tavoin tasoaan ensimmäiseltä puoliajalta. Seven Nations Armyn suloiset sävelet tyhjentävät keuhkoni kerta toisensa jälkeen: ”IFK-O-O-OO-OO, IFK-O-O-OO-OO-OO-OO…” Kosmos osoittaa sisältävänsä joitakin oikeudenmukaisuuden rippeitä puoliajalla vittuilleiden loikkareiden poimiessa pallon omistaan neljä kertaa. Miikka Suikin upeasti etuylänurkkaan kiertävä volley tallentuu lähtemättömästi muistini syövereihin. Jugi Halmeen 4-1 -maalin jälkeen uskon jo vakaasti karman lakiin. Slobot syntynevät tämän elämänsä synneistään rangaistuksena seuraavassa elämässään… uudestaan sloboiksi?

Makkarapalkkaiset epäjärjestysmiehet jatkavat sitkeästi läpi ottelun nollatoleranssiaan tupakoinnin suhteen. ”Katso mossa tupakointi kielletty ehdot tomastih!” -linja kirvoittaa matsin lopussa Kingit chanttaamaan säkeitä, joiden alkuperää voin itsekin vain arvailla:
  

Ode Jahn, Ode Jahn,

Oodeoode Jahn

Se on spaddu huuleen ja pannu kahvii

Oodeoode Jahn!
  

Matsin jälkeen pelaajat kiittävät kannattajia ja kannattajat pelaajia. Joka jäbä antoi kentällä sata prosenttia, eikä joukkueiden välinen tasoero jäänyt epäselväksi. Hieno lauantaireissu, kauden viimeinen sellainen, kruunautui hyvällä peliesityksellä, tappioputken katkaisemisella ja toisen puoliajan hyvällä brenolla. Sysipaska lappeenrantalaisjengi tippuu vauhdilla Kolmoseen ja menee luultavasti konkurssiin. Da svidanje, ei tule ikävä.

Parkkipaikalla paluumatkaa odotellessa fiilis on vapautunut, ja yllämainitut tutut naamat loistavat tyytyväisyyttä. Kauden alussa lanseerattu vieraspelikausikortti on osoittautunut äärimmäisen onnistuneeksi ideaksi, joka takasi kuljetuksen fudiskauden kaikkiin vieraspeleihin. Ilman sitä olisi monelta Kingiltä jäänyt monta hienoa reissua kokematta. On pakko kiittää niitä kiitosta niittämättömiä, usein huomaamattomia arjen sankareita, jotka vieraskausarin järjestivät. Ensi kauden EOM-tavoite onkin sitten saada vähintään kaksi dösällistä IFK-kannattajia jokaiseen vieraspeliin…
     

Dösä lähtee viimein liikkeelle. Tuttu läpänheitto alkaa, muugen maistuu ja matkan musavastaavat ylittävät jälleen itsensä onnistuen valinnassaan täydellisesti. Oasisin Acquiesce ei yksinkertaisesti voi kuulostaa missään muissa olosuhteissa paremmalta kuin lauantai-iltapäivänä, voitetun jalkapallo-ottelun jälkeen. Viimeistä paikkaansa myöten IFK-kannattajia täynnä olevassa dösässä kuultuna Noel Gallagherin sanat tuntuvat kiteyttävän koko päivän uskomattoman osuvasti: ”Who wants to be alone when you can feel alive instead?”
     

Ainoastaan ensi kauden reissut voivat olla tätä parempia.

- YLB
 
Kingit pyrkii jatkossa kertomaan ottelu- ja muista tapahtumistaan aikaisempaa tehokkaammin. Erilaisia kolumneja, otteluraportteja ym. kirjoituksia ilmestyy näille sivuille mahdollisuuksien mukaan. Onko sinulla juttuidea? Lähetä ideasi tai valmis kirjoitus Kingien sähköpostiin.