|
|
”Mitä järkeä huutaa äänensä käheäksi viikoittain
jossain kolmosdivarin fudispelissä?” Ei mitään, ei
mitään järkeä! Mutta miksi pitäisikään olla?
Vastapalloon lähteekin vaatimus niiden asioiden
peliinlaittamisesta, joissa todella on ”järkeä”.
Näyttäkää nyt äkkiä se universaali ja hierarkkinen
asteikko, johon on koottu (arkisen) elämän teot ja
tapahtumat sen mukaiseen järjestykseen kuinka paljon
niissä on absoluuttista, kvantifioitavissa olevaa
”järkeä”.
En koskaan edes yritä perustella kannattajuuttani
ihmiselle, joka tiedustelee siinä piilevän järjen
määrää. Ohipuhunnan mahdollisuuden taakse on toki
aina helppo kätkeytyä, mutta järki ja tunteet
pelaavat kyllä keskenään niin vahvasti eri peliä,
että yhteisiä sääntöjä ja koordinaatteja lienee
useimmiten turha yrittää kaivaa esiin. En minäkään
vaivaudu vaatimaan järkiselityksiä esimerkiksi
larppaukselle tai vaikkapa lintujen bongaamiselle.
Suhtaudun siis kannattajana olemiseen
lähtökohtaisesti tunteella, en järjellä, ja ymmärrän
näin ollen olla tivaamatta järkeä asioihin, joissa
se on lähtökohtaisesti väärässä paikassa.
Toki voin järkeillä myös tunteen ympärillä. Voin
järjestää esimerkiksi tilaa tunteelle. Tai voin
buukata parhaani mukaan kalenteriini vapaata
tiedossa oleviksi ottelupäiviksi. Voin jopa
järkeillä kiireiden ja jokapäiväisyyksien kasaaman
stressin vaativan tapahtumaa, jossa annan itselleni
luvan heittää järjen nurkkaan ja tunteilla täysillä.
Niin, ja tietysti voin järkeillä mahdollisimman
hienoja – jopa mahdollisimman tehokkaita – tapoja
tunteen kanavoimiseksi ulos ja eteenpäin: kehittää
”tsänttejä” ja organisoida kannustusta tai maalata
kangasta ja heiluttaa lippua. Mutta loppujen lopuksi
olennaista on se, että se on aina järki mikä väistää
kun päästään itse asiaan.
Tunne on vakava asia. Suomalaisessa
kulttuurittomassa ”katsomokulttuurissa” vallitsee
kuitenkin tälle pohjoiselle kansalle ominainen
dualismi: Järjen voi siirtää syrjään vain
parodioimalla sitä. Lätkäkisoihin tai
Hungaroringille suuntaavat duuniporukat edustavat
juuri tälle dualismille perustuvaa ekstremististä
karnevalismia, jossa kaikki – ulkoasusta
humalatilaan – viestittävät touhun lähtökohtaisesta
järjettömyydestä. Mutta voidaanko näissä
esimerkeissä puhua kuitenkaan tunteesta;
ympärivuotisista, jokapäiväisistä siteistä
kannatuksen kohteeseen ja muihin samalla
intensiteetillä asiaan osallistuviin?
Tunteen ei tarvitse olla lähtökohtaisesti järjen
parodiaa – järjettömyyttä. Tunne voi olla myös itse
itsensä määrittäjä. Sen kanavointitavat eivät siis
ole välttämättä sama asia kuin itse tunne. Näin
ollen tunne ei tyhjene karnevalismiin, muttei
toisaalta komeisiin kannatuslauluihin tai vielä
komeampiin pukineisiin. Näihin liittyy erinäisiä (ala)kulttuurin
historiasta ja eronteontavoista kumpuavia piirteitä,
jotka itsessään eivät ole sama asia kuin tunne,
vaikkakin voivat osaltaan olla siitä kertomassa.
Tunne on siis jotain muuta: fiilis, mielentila, jota
jokainen kanavoi tavallaan. Itse haluan olla mukana
myös välittämässä omaa tunnettani eteenpäin – ja
havaita tätä kautta, että moni muu tuntee kanssani
samoin. Seura on lähtökohtainen tunteen kohde, mutta
toisaalta kohde on myös samoin tuntevien yhteisö.
Kannattaja menee sekaisin siitä, että oman seuran
joukkue tekee maalin – mutta myös siitä, että hän
huomaa molemmilla puolillaan yhtä – järjettömästi –
sekaisin meneviä ihmisiä. Monesti sanotaankin, että
kannattajat ovat seuran olennaisin osa: seuraa
kohtaan omaavaa tunnetta ulkoisesti ilmaiseva ryhmä,
jota ruokkii seuran lisäksi myös samalle asialle
omistautuneiden yhteisö. Tunne jalostuu jatkuvasti
seuran joukkueiden edesottamuksia seuraamalla – niin
kenttätapahtumien kuin kannattajayhteisön yhteisten
kokemustenkin kautta. Vaikka seuran järkiosasto
pystyy esimerkiksi maksimoimaan ”järkiperäisesti”
utiliteettiaan tarttumalla rahakkaampaan
tarjoukseen, tunneosasto ei tähän pysty – tunne ei
ole koskaan laskennalistettavissa eikä näin ollen
myöskään myytävänä.
Tällainen kalkyloimattomissa oleva ja monin eri
tavoin ulkoisen ilmauksensa saava tunne on
vaarallista: se edustaa lähtökohtaisesti sitä mitä
länsimainen yhteiskunta on halunnut useamman sadan
vuoden ajan kitkeä keskuudestaan. Tunne onkin
näyttäytynyt jo pitkään järjenvastaisena ”toisena”.
Emotionaalisuuden nähdään edustavan arkaaista
luontoa, eläimellisyyttä, joka luonnehtii enemmän
barbariaa kuin sivilisaatiota. Ei siis ihme, että
kannattajat ovat täälläkin – järjettömän –
tehokkaassa valvonnassa. Samalla heihin kohdistetaan
helposti leimoja, jotka siirtävät nuo tunteella
toisinaan elävät pois normaalin piiristä. He eivät
ole ”meitä” vaan ”muita”: jo lähtökohtaisesti
rikollisia, päihdeongelmaisia ja syrjäytyneitä,
joilta puuttuu ”normaali” elämänsisältö; ”normaalia”
elämää ottelutapahtumien ulkopuolella elävä ja
peleissä tunteelle vallan antava yksilö ei sovi
millään kuvioon. Ja sitten ihmetellään, että miten
on mahdollista, että kannattajat alkavat lopulta
nähdä itse itseään vastakulttuurina ja
kannattajaporukoihin hakeutuu näiden huolettomasti
heiteltyjen leimojen uhriksi jo aikaisemmin
joutuneita. Tämä totaalinen ymmärtämättömyys juuri
ruokkii tuota vastakulttuuria.
Nyky-yhteiskunnan yksilöllistyneet, perinteisistä
velvoitteista vapaat yksilöt tulevat jatkossa
muodostamaan yhä enemmän vapaaehtoisia yhteisöjä,
jotka strukturoivat heidän elämäänsä aikaisempien
”kylän”, ”luokan” tai ”uskonnon” sijaan. Lisäksi
yhteiskunnassa vallitseva ylenpalttinen järjen
ylistys ja tunteen kitkentä kääntyy väistämättä
itseään vastaan; jos järkeilet keskimäärin yli kuusi
ja puoli päivää viikossa, niin saatat kaivata sitä
muutamaa tuntia, jolloin antaa tilaa myös tunteelle.
Tällä hetkellä olemme Stadin Kingien kanssa mukana
ensimmäisessä, vahvassa mielessä,
kannattajakulttuurisukupolvessa Suomessa. Olemme osa
sitä maanlaajuista pioneerien joukkoa, joka toimii
tienraivaajana tuleville, samoihin seuroihin
sitoutuville ja tunteella otteluissa eläville
sukupolville. Jos haluat mukaan tähän hienoon
liikkeeseen ja seurasi on Helsingin ylpeyttä jo
toista sataa vuotta edustanut IFK, niin mukaan
mahtuu vielä.
A.C.
|
|